Juutalaisten sulkeminen alkuperäiskansojen kategoriasta pois ei ole pelkkä historiallinen pyyhkiminen pois, vaan kaksoisstandardi. Se heijastaa kieltäytymistä soveltaa käsitteellisiä kategorioita johdonmukaisesti, vaikka se vahvistaisi vähemmistöryhmää, joka horjuttaa akateemisen vasemmiston ideologista rakennetta. Tämä valikoiva tunnustus paljastaa, että suuri osa siitä, mitä pidetään edistyksellisenä tutkimuksena, toimii vähemmän vallan kritiikkinä ja enemmän moraalisena suojelun esittämisenä – kuratoituna kaunojen taloudena, joka on suunniteltu imartelemaan valkoisen pelastajan roolia. Juutalaiset, joiden alkuperäiskansojen identiteetti syntyy vuosituhansien sivilisaation jatkuvuudesta, rituaalisesta siirrosta ja maahan sitoutumisesta, suljetaan pois juuri siksi, etteivät he sovi hegemoniseen, akateemiseen käsikirjoitukseen. Mutta olla alkuperäiskansa ei tarkoita hyväksynnän hakemista kansalaisjärjestöjen vetämästä ekosysteemistä, jossa on länsimainen luotto, lahjoittajien tunnustus ja akateeminen arvostus. Se on tapa olla kansa – määriteltynä sivilisaation muistin, jatkuvuuden ja välittämisen kautta – riippumatta siitä, onko tuo identiteetti luettavissa institutionalisoidulle antisionistiselle kompleksille vai ei.

Todistustaakka ei ole juutalaisilla "todistaa", että antisionismi on juutalaisvastaista vihaa – analysoimalla sen väitteitä tai väittelemällä, missä se muka "ylittää rajan". Antisionistit murhaavat juutalaisia, karkottavat heidät, puhdistavat heidät, syrjivät heitä ("sionisteina"), vainoavat heitä, vandalisoivat juutalaisten tiloja, leimaavat heidät ja heittelevät herjauksia heille ympäri vuorokauden. Todistustaakka on antisionisteilla osoittaa, etteivät he ole juutalaisvihaajia—ja he ovat epäonnistuneet selvästi. Ei ole mitään syytä ennaltaehkäisevästi oikeuttaa diskurssia, jonka legitimointiväitteet poikkeavat kaikista faktoista, ikään kuin eläisimme orwellilaisessa Newspeak -universumissa, jossa meidän on noudatettava puoluelinjaa, vaikka se on täydellinen totuuden käänteinen. Ainoa asia, joka on muuttunut, on se, että he ovat ottaneet vallan ja vakiinnuttaneet hegemonian.

Yhä useammin se, mitä postkoloniaalinen akatemia kutsuu kritiikiksi, on itse asiassa pelkkää vastustusta. "Kriittinen ajattelu" on alkanut tarkoittaa vain vastustaa jotakin oletettua valtarakennetta, jota aina kuvataan "sortavaksi". Mutta pelkkä vastustus ei ole ratkaisevaa. Voi vastustaa dogmaa, katkeruutta tai ideologiaa. Hyvin usein se, mitä kutsutaan "valtarakenteeksi", on salaliittoteoria. Todellinen kriittinen ajattelu on epistemologista: se sisältää väitteiden testaamisen, lähtökohtien kyseenalaistamisen ja järjen kurinalaisen soveltamisen.